Kohta on taas se aika vuodesta kun muistamme ystäviä lahjoilla ja korteilla. Itse en vietäystävänpäivää sen suuremmin, koska en pidä siitä että kaupallinen juhla pakottaa meitä aina ostamaan jotain jotta sillä voimme osoittaa toisen tärkeyttä. Mutta tämä sai minut miettimään seuraavaa aihetta: yksinäisyys kristillisessä kentässä.
Osaammeko kohdata oikeasti yksinäisiä ihmisiä seurakunnissa? Tunnistammeko milloin ihminen tahtoo olla yksin tai on yksin koska ei osaa pyytää ketään lähelle? Itse olen viimeisen vuoden aikana saanut tukea kun elämä heitti häränpyllyä ja olin / olen elämäni heikoimmassa vaiheessa. Mutta silti huomaan että olen yksin sekä omasta toiveesta että myös siksi etten osaa pyytää tai kehtaa tunnustaa että olen yksinäinen ihminen joka vajoaa syvemmälle erakkomaisuuteen ja viettää kaiken aikansa teologisessa kirjallisuudessa ja opetuksissa sekä välillä pelien maailmassa.
On vaikeaa tunnistaa milloin ihminen on oikeasti ok sen kanssa että on yksin ja se vielä vaihtelee päivittäin. Ja jottei asiat olisi liian helppoja niin on eri asia olla yksin ihmissuhteen hajoamisen vuoksi kuin taas burnoutin takia. Toisessa tuska yksin olemisesta on sanoin kuvaamaton, on vaikeaa edes kuvailla sitä tunnetta joka tulee siitä kun avaat itsesi ja silti kaikki murenee kuin lehti syksyllä. En tiedä mistä edes alkaisin selittää sitä tunnetta mikä välillä nousee pintaan kun katsot tyhjiä seiniä tai kun näet kuvan jonka otit toisen kanssa yhdessä. Ainoastaan ne jotka ovat saman kokeneet tietävät mistä puhut, tai oikeastaan et edes puhu vaan ainoastaan sanot sanan ero, tuska, yksinäisyys ja syyllisyys, siihen ei tarvita silloin sanoja koska toinen tietää automaattisesti mistä “puhut.” On eri asia olla väsynyt. Oireet voivat olla samoja ja usein ovatkin mutta tuskan lähde on eri ja tällöin ratkaisutkin ovat erilaiset. Burn outia en ole itse kokenut niin en lähde sitä sen enempää puntaroimaan.
Osaammeko kohdata ihmisen jonka elämä on sirpaleina, kuten Jippu laulussa Saviruukku laulaa? Ja tarvitseeko meidän osata? Et voi samaistua ihmiseen joka on kokenut avioeron jos itse olet ollut naimisissa X määrää vuotta, et voi verrata sitä mihinkään mitä olet kokenut koska avioero on asiana mitä tuskallisin kokemus. Samoin kun minä en väittäisi lapsensa menettäneelle että tiedän miltä tuntuu, koska minulla ei ole harmainta hajua miltä se tuntuu.
Se mitä voimme toiselle aina sanoa on: “olen tässä ja kuuntelen.” Muuta emme voi sanoa. Itse kaipaisin välillä että joku ottaisi syliin ja silittäisi päätäni ja sanoisi että tuska väistyy kun on sen aika, mutta todennäköisesti työntäisin sinut pois koska en pidä fyysisestä kontaktista liikoja. Ja ei ole sama asia jos vanhempasi sen tekevät kuin se että sen tekisi joku toinen, vaikka kuinka rakastan ja arvostan vanhempieni apua niin jostain syystä en voi heille kertoa kaikkea ja ottaa vastaan kaikkea.
Yksinäisyys on kamalin asia jota voi kokea, vaikka olen erakkoluonne niin silti kaipaan että joku rakastaisi tätä sekametelisoppaa niin paljon että saisin itseni kasaan. Tottakai Jumalan rakkaus auttaa minua ja muita eteenpäin ja se lohduttaa enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Itse olen saanut apua todella paljon siitä että opetan CBS-kurssilla ja pidän saarnoja koska silloin uppoudun Jumalan Sanaan ja armoon aivan kirjaimellisesti, mutta ihminen on ihmiselle, ihminen. Sitä ei voi liikaa tuoda esiin.
En tahdo tässä antaa mitään ratkaisua kuinka kohdata yksinäisiä seurakunnassa, koska jokainen meistä on erilainen ja tarvitsee yksilöllisiä kohtaamisia, mutta tahdoin tällä muistuttaa meitä kaikkia siitä että osaammeko kohdata yksinäisen?
Toivotan teille kaikille hyvää ystävänpäivää ja siunattua kevättä!
Sakke Kinnunen