Lampaan villa niin valkoinen. Silmät niin kirkkaat. Lammas kuunteli paimenta. Kaikki on hyvin. Lampaan maailma on mallillaan. Mitään ei puuttunut.
Lammas kuuli uuden äänen. Ääni kehotti lähestymään kedon aitaa. Lammas lähti kulkemaan aitaa kohti. ”Onpas vihreää ruohoa”, lammas tuumi. Paimen kutsui lammasta takaisin: ”Älä mene, pysy lähelläni.” Lammas ei kuunnellut. Niin vihreää ruohoa. Niin maukasta ruohoa.
Lammas tuli aidan äärelle. Vihreä, maukas ruoho kutsui voimakkaammin. Paimen kutsui lammasta palaamaan, mutta lammas ei kuunnellut.
Lammas löysi aidan alta raon. Maa oli kovin mutaista. Lammas meni aivan maaten ja veti itsensä aidan ali. Muta tuntui kummalliselta villaa vasten. Paimen kutsui, lammas ei kuunnellut.
Lammas riemuitsi päästyään aidan toiselle puolelle. ”Vihdoinkin!”, lammas ajatteli. Maukasta ruohoa. Mutta maa olikin vain mutaa ja liejua. Lammas oli kummissaan. Missä vihreä, maukas ruoho on? Lammas kuuli taas äänen edestään. ”Tule lähemmäs, täällä on maukkainta ja vihreintä ruohoa mitä olet koskaan nähnyt.” Lammas nosti katseensa ja näki edessään vihreää, maukasta ruohoa. Lammas lähti kulkemaan ääntä kohti.
Joka askeleella niin valkoinen villa likaantui enemmän ja enemmän. Kulku kävi raskaaksi, mutta vihreän ruohon kutsu oli niin houkutteleva. Paimenen ääntä lammas ei enää kuullut.
Lammas jatkoi kulkuaan. Jokainen askel oli raskaampi kuin edellinen. Villa ei ollut enää valkoinen. Ennen niin kirkkaat silmät olivat sameat.
Lammas pysähtyi. Suuri kyynel valui lampaan silmästä. ”Paimeneni, isäntäni, missä olet? Olen eksynyt.”
”Lampaani, tässä olen. Olen käynyt vierelläsi koko ajan, mutta sameat silmäsi eivät enää nähneet minua.” Paimen vastasi ja jatkoi: ”Tule minun mukaani, niin pesen sinut puhtaaksi.”
Lammas, ennen niin likainen, nyt hohtavan valkoinen.
Sami Kinnunen