Jeesus vai Jesse?

Voiko sielunvihollinen viedä Jumalan oman? Tämä kysymys nousee mieleeni aika ajoin ja sitä kuulee ja lukee toisinaan. Onko saatanalla sellainen voima, että hän voisi viedä minut jos todella olen Jumalan oma, Hänen armostaan pelastettu. Onko se mitenkään mahdollista? Mietitään tätä hetki ja tutkitaan kysymystä.

Jumala on armossaan minut pelastanut ja jos minä hänen armonsa otan vastaan, ei saatanalla kerta kaikkiaan ole mahdollista minua Jumalan kädestä viedä. Vai pidänkö saatanaa Jumalaa vahvempana, että hänellä on oikeus tai keinot ryöstää Jumalalta. Ei, tähän vastaus on selkeä, EI. Mikä Jumalan omaa on, sitä mikään, kukaan tai ketään ei voi viedä. Jos saatana saa puolelleen, silloin ei ole Jumalaan kiinnittynyt eikä hänen armopelastustaan vastaan ottanut.

Olen samassa kysymyksessä pohtinut meidän asennettamme Jumalaa kohtaan. Tapaa jolla tänä päivänä häntä lähestymme tai puhutamme. Tämä saa minut surulliseksi ja jopa vihaiseksi. Jumala, joka on luonut kaiken, joka on iankaikkinen valtias, jonka kädessä on maallisen elämämme päivät, niiden synty ja loppu. Millä tavalla me häntä puhutamme? Kutsummeko häntä sillä kunnioituksella joka hänelle kuuluu, annammeko hänelle sen arvon elämässämme, että se näkyy myös puhuessamme hänelle. Rakas taivaallinen Isä, kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, vai Kutsummeko häntä iskäksi, faijaksi, Jesseksi? Monesti kuulen sanottavan: “iskä sä tiiät”. Olen miettinyt tätä ja itse koen, ettei minulla ole oikeutta, saati halua vähätellä Häntä. “Iskä?”  Omaa maallista isääni kutsun iskäksi, isäksi, ukiksi, enkä koe häntä vähätteleväni vaan hän on “mun isi”. Vedänkö siis Jumalan samalle viivalle oman isäni kanssa, vai korotanko oman isäni Jumalan veroiseksi, ei, en! En voisi edes kuvitella sanovani maailman luojaa, Kaikkivaltiasta, iskäksi.

Käytän usein sanaa Jumalan pelko, jolla tarkoitan kunnioitusta Jumalaa kohtaan, sillä onhan hänellä tiedossa aikamme ja matkamme, hän on kaikkialla ja tämä, jos mikä herättää kunnioitusta. Miten sitten perustelen, että iskä tai muut “lempinimet” ovat Jumalaa alentavia. Noh, en ole Raamatusta lempinimeä löytänyt, tämä siis yhtenä esimerkkinä. Otetaan vähän maallisempi esimerkki. Jos olisimme valtio, jossa hallitsijana olisi kuningas, puhuttelisinko häntä kunkkuna, tai Ruotsissa käydessäni törmäisin kuningaspariin ja huutaisin: “Kaarle! Mitäs kunkku? Onko sul aikaa hetki jutskailla?” Vai puhuttelisinko häntä hänen arvonsa mukaisesti? Taikka kätellessäni presidenttiä, kysyisin: “Mitäs pressa, kuis pyyhkii?”  Eikö olekin totta, että jännittäisit tapaamista ja sanoisit pressan sijaista “herra presidentti”?  Miksi sitten puhuessamme Iankaikkiselle Jumalalle sanomme iskä tai Jeesusta jesseksi?  En väitä että olisi uskosta luovuttu kun näin puhutaan, vaan arvokäsitys on ehkä hieman kadoksissa.

Enkä tarkoita, etteikö Jumala sinua kuule tai vastaa sinulle, mutta itse huomaan kamppailevan näiden kysymysten parissa ja huomaan että kaipaan kunnioitusta Jumalalle. Tämä maailma opettaa meitä arvottomuuteen ja armottomuuteen. Eikö olisi hyvä, että edes Hän joka sen ansaitsee, saisi kunnioituksemme.

Sanna V.

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.