Ajatuksia pyhäinmiestenpäivän tienoilla

Pyhäinpäivänä nykyään tunnettu pyhäinmiestenpäivä on kirkollisesti vietetty
marttyyrien ja vainajien muistopäivänä. Ennen se oli 1.11. ja nykyään sinä
lauantaina, joka sattuu 31.10-6.11 välille.
Mutta miten me yleensä suhtaudumme kuolemaan, se on uskoville vihollisista
viimeinen (1.Kor 15:26). Miten tuohon suhtaudutaan, kuten Hoosea (13:14) tai
1.Kor 15:55?

Olen tietysti jo tämän ikäisenä saattanut monta läheistä, niin ystävää kuin
perheenjäsentäkin haudan lepoon. Nytkin tätä kirjoittaessa eilen oli hautajaiset
ja tänään soitti kaveri vuosien takaa, hänellä ovat askeleet loppumassa tästä
maailmasta. Uskoville löytyy aina sopivia kohtia
Raamatusta, joilla voisi lohduttaa. Niille, jotka eivät usko Jeesuksen pelastustyöhön, on vaikeampi miettiä oikeita sanoja. Minä olen tullut tulokseen että kuuntelen ja vastailen kysyttäessä. Lohdutusta ei voi ’väkisin vääntää’ eikä ole yhtä ja oikeaa tapaa keskustella kuolevan kanssa. Kuolevan läheisetkin on otettava
huomioon ja annettava heille aikaa, jos heillä on halua keskustella.

Uutiset syöttävät meille koko ajan kuolemaa, sillä mitä hurjempi juttu, sitä
paremmin lehti/tv/radio myy itseään. Lähi-idässä asuessamme vainajat
haudattiin 24 tunnin sisällä ja Israelissa on tapana viettää muistojuhla vuoden
päästä kuolemasta, silloin on mahdollista tulla kauempaakin muistelemaan
vainajaa. Tuo tapa ainakin mahdollistaa muistelun olevan enemmän muistelua,
kuin joskus kiusallista hiljaisuutta juuri menehtyneen läheisten lähellä.
Olimme hautajaisissa ja muistojuhlassa, molemmissa erilainen tunnelma.
Jotkut viettävät (dia de los muertos) vainajien päivää, toiset halloweenia eli all
hallows eve -päivää (kaikkien pyhien ilta). Mutta noissa juhlissa eivät yleensä
nykyään vainajat ole pääosassa, vai ovatko? Toisaalta kuolema itsessään on liki
’tabu’, se peitetään aina johonkin tai jotenkin. Yleensä kukaan ei sano että se
ja se kuoli, vaan hän pääsi pois vaivoista, nukkui pois jne.

Meidän tulisi ihmisinä, joiden elinaika maan päällä on rajallinen, valmistua
kohtaamaan tuo vihollisista viimeinen, niin omalle kohdalle kuin läheistenkin
kohdalla. Olisi hyvä pitää välit kunnossa, ei jää sitten kaivelemaan, etten tehnyt
tuota tai sanonut sitä tai pyytänyt/antanut anteeksi. Pitäisi miettiä, miten asia
kerrotaan lapsille, lapsenlapsille eri-ikäisille läheisille, miten kohdataan kuoleva
sairaalassa, vanhainkodissa ja keskustella jo ennen kuin asia on juuri tässä ja
nyt. Tuntuu että kuolema on kuin ensilumi, aina se yllättää, jos sallitaan
tällainen vertaus.

Kuolevalta voi reilusti kysyä, mistä haluaisit että jutellaan, muistellaanko
menneitä vai jutellaanko tulevasta, keskustellaanko omasta vai toisen
ajatuksista sillä hetkellä. Mutta ei saisi jättää menemättä, ei saisi itseään
säästääkseen jättää ystävä/läheinen yksin. Kun se puhelin ei soi, kun ovikello
ei pirahda, kun kukaan ei tule, haluaisitko sinä olla yksin kaikkien ajatusten
kanssa, kun tiedät että kuolema lähestyy? Tietysti tulee antaa toisen levätä, sillä usein lääkkeet ja kunto vaativat unta ja myös
lepoa ilman nukkumista. Mutta aina voi kysyä, jaksatko että tulen
tänään/huomenna, onko ilta/aamu parempi.

Minä kävin henkilökohtaisesti läpi nuo kysymykset kun menin avoleikkaukseen,
jossa tehtiin sydämeen neljän suonen ohitusleikkaus. Itse halusin olla viimeisen
illan vaimoni kanssa rauhassa, ilman muiden kysymyksiä tai sääliä. Tein
ennalta tiliä Jumalan kanssa ja vastasin lääkärin kysymykseen, joka koski leikkauksen pelkoa: -En pelkää, sillä kun nukahdan, ja jos leikkaus epäonnistuu, tiedän Jeesukseen uskovana herääväni paremmassa paikassa. Jos leikkaus onnistuu, tiedän herätessä, että nyt sattuu ja elämä jatkuu. Jos joku ei arvaa, niin
leikkaus onnistui 😉

Voin sanoa, ettei ole ketään, joka ei pelkäisi kuolemaa jollakin tasolla, siksi siitä tulisi puhua. Sen tähden mielestäni ihmisen tulisi tehdä tili selväksi Lunastajansa kanssa. Jos joulu herkistää jokaisen mielen ja joulunlapsi on läsnä liki joka talossa, niin pitäisi jotenkin myös tämä aika saada käytettyä hyödyksi. Tarkoitan että heräisi keskustelua ja muistellaan oikeasti vainajiamme, niitä on kaikilla. Ennen kaikkea puhutaan ja kohdennetaan katseet tulevaan, niin iankaikkisuuskysymykseen, kuin omaan kuolemaan/läheisten kuolemaan, ei ehkä niinkään ’hulabaloo-juhlaan’.

Nämä olivat omia ajatuksiani juteltuani pohjoisessa sairaalassa olevan
ystävän kanssa. Hän on suhteellisen huonossa kunnossa ja rukousaiheeni
onkin, että voisimme ehkä vielä nähdä.

-jussi kinnunen-

Kategoria(t): kuolema, Uncategorized Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.